Reformaatioajan uutuus: virsikirjat

Viimeisenä reformaatioviikon esinevalintana ovat vuorossa virsikirjat. Turun tuomiokirkossa pidetään tänään reformaation merkkivuoden juhlajumalanpalvelus. Virsikirjat avataan ja kirkkosalissa kaikuu yhteislaulu.

Virret ja virsien laulaminen yhdessä on reformaatioaikana syntynyt kirkkomusiikin uutuus. Kansankielelle kirjoitetut virret oli tarkoitettu kirkkokansan laulettaviksi. Martin Luther uskoi musiikin kasvatuksellisiin vaikutuksiin ja hänen kynästään ovat peräisin monet nykyäänkin virsikirjasta löytyvät virret. Enkeli taivaan tai Jumala ompi linnamme lienevät tunnetuimpia jo 1500-luvulla kirjoitettuja virsiä.

Ensimmäisen suomenkielisen virsikirjan tekeminen tapahtui kuningas Juhana III:n aloitteesta. Hän antoi turkulaiselle Jacobus Petri Finnolle tehtäväksi kääntää "muutamia tarpeellisia kirjoja suomeksi". Finno ryhtyi työhön, ja hänen laatimansa ensimmäinen suomenkielinen virsikirja valmistui todennäköisesti vuonna 1583. Virsikirja sisälsi 101 virttä, joista seitsemän lienee Finnon käsialaa. Virsikirjan seuraava versio syntyi 1600-luvun alussa Hemminki Maskulaisen työnä.

Kuvan virsikirjat ovat 1700-luvun puolelta. Kyseessä on uusi suomalainen virsikirja, josta otettiin lukuisia painoksia vuoteen 1886 asti. Virsien lisäksi kirja sisälsi luettelon historian tärkeimmistä tapahtumista, katekismuksen, rukouskirjan ja tärkeimpien kirkollisten toimitusten kaavat. Virsikirja oli pitkään ainoa suomalaiskodeista löytyvä kirja.

Valtapeliä-näyttelyssä voi myös kuulla reformaation vaikutuksen musiikkiin. Kosketusnäytöiltä voi valita kuunneltavaksi latinankielistä katolisen ajan kirkkolaulua ja suomenkielisiä versioita, joita kappaleista tehtiin reformaation jälkeen. Kuunnella voi myös Lutherin kirjoittamia virsiä.

 
Teksti ja kuvat
Päivi Lönnberg
Näyttelykuraattori

Pois valittuja esineitä

Valmista näyttelyä voisi verrata jäävuoren huippuun. Se on kävijöille ja kokijoille näkyvä osa näyttelyn eteen tehdystä työstä. Keskeinen osa näyttelysuunnittelua on valintojen tekeminen. Näyttelyn aihe ja näkökulma rajataan harkitusti, ja valituilla esineillä on perusteltu paikkansa juuri kyseisessä näyttelyssä. Valitseminen tarkoittaa myös pois valitsemista. Näyttelyä varten kartoitetaan yleensä enemmän esineitä kuin mitä esille lopulta tulee. Merkityksellisiä ja kiinnostavia esineitä jää matkan varrella pois monista eri syistä. Tänään näyttelykuraattorin valintoina nähdään esineitä, joita Valtapeliä-näyttelyssä ei nähdä.

Näyttelysuunnittelussa kuraattorin tehtävänä on ajatella kokonaisuutta. Miten näyttelyn tarina hahmottuu ja millä tavalla esineet sijoitellaan. Osa esineistä on näyttelyn tähtiä ja niillä on näyttelyn tarinassa suurempi rooli, esineet voivat saada toisistaan tehoa pareina, ryhminä tai vastakohtina. On myös mietittävä, millaista tunnelmaa näyttelyllä halutaan viestiä. Pienet yksityiskohdat ja isot linjat ja kaikki siltä väliltä on järjestettävä toimivaksi kokonaisuudeksi näyttelytilaan. Suunnitelmaa täytyy rakentaa ja miettiä myös kolmiulotteisesti: miten vitriinit sijoitellaan tilaan, millaisia näkymiä ja toisaalta katveita tilaan halutaan, miten esineet sijoitellaan vitriineihin, millä tavalla tekstit, kuvat, äänet, videot ja muu sisältö toteutetaan. Miten kävijöiden ja ryhmien halutaan tilassa liikkuvan. Lisäksi suunnitteluun vaikuttavat mm. esineiden materiaalit. Konservaattoreiden kanssa on punnittava erilaisia valaistus- tai kosteusolosuhteita tarvitsevien esineiden sijoittelua. Kokonaisuuden toteutumiseen vaikuttavat myös käytettävissä olevat vitriinit, tekniikka ja muut tarvikkeet. Muun muassa tällaista taustaa vasten jokainen esine käy valintakierroksella ehkä useitakin kertoja.

Valtapeliä-näyttelyssä on nähtävänä noin 250 esinettä. Noin määrä siksi, etten ole tarkasti laskenut ihan kaikkia arkeologisia löytöjä. Näyttelystä pois jätettyjen esineiden määrästä ei ole tallella tarkkaa dokumentaatiota, mutta esinelistojen ja ideoiden aiempia versioita selailemalla sain laskettua ainakin kolmisen kymmentä esinettä tai asiakirjaa, jotka olen valinnut jättää näyttelystä pois. Osa on karsiutunut helposti jo alkuvaiheessa, toiset ovat olleet mukana ehkä-sarakkeessa ja jokunen esine hyvin pitkällekin suunnittelussa. Ehkäpä jokin seuraavista pois valituista esineistä valitaan johonkin toiseen näyttelyyn?

Graduale-laulukirjan lehti

Näyttelyn yksi osio käsittelee reformaation vaikutusta kirkolliseen musiikkiin. Tämä katolisessa jumalanpalveluksessa käytetty suurikokoinen graduale-laulukirjan lehti on 1400–1500-lukujen taitteesta. Se sisältää osan messusta, joka todennäköisesti oli käytössä sellaisina pyhimysten juhlapäivinä, joille ei ollut omaa nimikkomessua. Laulukirjan lehti on todennäköisesti kopioitu Italiassa. Toisella puolella on lahjoituksesta kertova merkintä ”Gåva till Åbo Hist. Museum av Doktor Jünkelmann, München”.

Miksi laulukirjan lehti jäi pois näyttelystä, vaikka sen sisältö selvitettiin ja sen alkuperästäkin on tietoa? Kirkolliseen musiikkiin liittyvässä vitriinissä on useita esineitä, joten halusin tiivistää sisältöä. Näyttelyssä ei tarvitse olla esillä kaikkea, mikä aiheeseen liittyy. Gradualen lehti on myös hyvin suuri, 60 x 40 cm, joten sen asettelu mitoiltaan tarkentuneeseen 50 cm syvään vitriiniin olisi ollut hankalaa. Tämän lehden sijasta näyttelyssä on nähtävänä upea, mahdollisesti Naantalin luostarissa kopioitu antiphonaurium-laulukirjan sivu, joka on reformaation jälkeen tarpeettomana kierrätetty tilikirjan kansiksi. 

Arkut Pyhän Hengen kirkosta

Arkut ja niihin liittyvä taustatarina olisi sopinut Valtapeliä-näyttelyyn monestakin näkökulmasta. Arkut ovat peräisin Pyhän Hengen kirkosta, jota alettiin rakentaa suomenkielisen seurakunnan käyttöön vuonna 1588 kuningas Juhana III:n käskystä. Juhana ei enää kuningaskaudellaan palannut Turkuun, mutta hän oli kiinnostunut kaupungin kehittämisestä ja määräsi toteutettavaksi muutamia kirkollisia rakennushankkeita. Aninkaisten kortteliin rakenteilla ollut Pyhän Hengen kirkko paloi keskeneräisenä, ja 1600-luvun puolivälissä se purettiin. Kaupunkilaisia haudattiin kirkkoon vielä tulipalon jälkeenkin. Kirkon arkeologisissa tutkimuksissa on löydetty yli 600 vainajaa, jotka haudattiin uudelleen kirkon raunioihin rakennettuun Pyhän Hengen kappeliin. Museon kokoelmiin on talletettu kolme arkkua. 

Painiskelin näiden arkkujen kanssa kauan ja pidin ne mukana suunnitelmissa pitkään, mutta lopulta ne oli valittava esinekokonaisuudesta pois. Näyttelytila on rajallinen ja tarvittavan tilan piirtäminen arkuille ei olisi onnistunut ilman työlästä vitriinien uudelleen miettimistä, ja ehkä joidenkin toisten esineiden jättämistä pois. Arkut ovat olleet näytteillä useita kertoja, joten tämäkin vaikutti ratkaisuun. Arkkujen kohtalona oli siis tällä kertaa jäädä esinevaraston hyllylle.

Apostolilusikka
Myös apostolilusikka oli aika pitkään mukana esinelistalla. Tällaisia lusikoita alettiin pohjoisessa Euroopassa antaa vastasyntyneille lapsille lahjaksi 1400-luvun lopulla. Lusikoiden suosio väheni 1600-luvun lopulla ja niille main osuu myös tämä Turusta Hämeenkadun alueen tutkimuksista löydetty lusikka. Valtapeliä-näyttelyn suunnitelmissa lusikalle ei tuntunut löytyvän sopivaa paikkaa ja se painui projektin edetessä yhä enemmän taka-alalle, kunnes valitsin sen pois.
 

Samettinen kasukka Turun linnan kirkosta

Näyttelyssä nähtävästä, linnan kirkossa käytetystä kasukasta kirjoitin eilen. Kokoelmissa on kolme kasukkaa ja alun perin ajatuksena oli laittaa esille ne kaikki. Kasukoiden konservointi osoittautui kuitenkin niin työlääksi, että tekstiilikonservaattorin toiveesta eniten konservointia vaatinut kasukka jätettiin näyttelystä pois. Esineen kunto onkin yksi tekijä, joka voi vaikuttaa siihen, ettei esinettä voida laittaa esille. Konservointiin ei ehkä ole riittävästi aikaa tai esine ei kestäisi liikuttelua ja esillepanoa. Pitkäkestoisempien näyttelyiden kohdalla pohditaan myös aina valon vaikutusta esimerkiksi tekstiilien väreihin. Näyttelystä jätettiin esineiden kunnon vuoksi pois myös joitakin arkeologisia löytöjä.

Valtapeliä-näyttelyssä ei siis nähdä yllä kuvattuja esineitä. Jokaisen esineen kohdalla on hieman erilainen syy, miksi ne valittiin pois lopullisesta kokoonpanosta. Samoista esineistä saisi luotua monenlaisia erilaisia näyttelyitä valintaperusteista ja näkökulmista riippuen. Se onkin tässä työssä parasta!


Päivi Lönnberg
Näyttelykuraattori

Kuvat
Raakkel Närhi, Mikko Kyynäräinen, Otto Holmborg ja Päivi Lönnberg / TMK

Kasvoton Pyhä Dominicus

Valtapeliä-näyttelyn yhtenä tärkeänä teemana on hidas muutos ja toisaalta jatkuvuudet. Nämä ovat keskeisiä näkökulmia kun tarkastellaan reformaation etenemistä ja vaikutuksia. Pyhimysveistokset ja pyhimykset ovat yksi esimerkki hitaasta muutoksesta ja jatkuvuudesta, jossa vallinnut vanhempi kulttuuri painuu hitaasti historiaan, mutta myös muuttaa muotoaan ja sekoittuu uuteen. Pyhimykset eivät ole täysin kadonneet kulttuuristamme, kielestämme tai ympäristöstämme, vaikka reformaation tuomista muutoksista on aikaa 500 vuotta.

Näyttelyssä on esillä Pyhää Dominicusta kuvaava puuveistos Liedon kirkosta. Sen kasvot ja kädet puuttuvat ja veistoksen alkuperäinen maalipinta on rapissut lähes kokonaan pois. Myös veistokseen kuulunut kaappi tai muu veistoskokonaisuus on kadonnut. Veistos näyttää hyvin erilaiselta verrattuna värikkäisiin ja puettuihin pyhimysveistoksiin ja alttareihin, joita olet ehkä nähnyt, jos olet vieraillut katolisissa kirkoissa. Valtaosalle suomalaisista Pyhän Dominicuksen merkityskin lienee nykyään tuntematon. Pahoin vaurioituneenakin veistos on silti säilytetty.

Pyhä Dominicus oli dominikaaniveljestön, mustien veljien, perustaja. Dominikaanit saarnasivat ja opettivat myös Turussa, jossa toimi vuoteen 1536 asti dominikaanikonventti. Pyhä Dominicus kuoli mätäkuussa Koirantähden eli Siriuksen aikaan elokuussa 1221. Dominicuksesta tuli täten mätäkuussa sairastuneiden, erityisesti kuumeisten suojeluspyhimys. Pyhän Dominicuksen tunnuksia ovat rukousnauha, tähti ja koira.

Reformaation myötä pyhimyksiä kuvaavat veistokset jäivät tarpeettomiksi, ja ne kehotettiin poistamaan kirkoista. Veistoksia on kuitenkin säilynyt Suomessa noin 800 eikä kirjallisissa lähteissä ole ainakaan säilynyt tietoja, että Suomessa olisi tuhottu tai vahingoitettu pyhimysveistoksia kuten esimerkiksi Saksassa tai Tallinnassa. Osassa säilyneistä veistoksista näkyy erilaisia vaurioita, mutta on vaikeaa tai mahdotonta arvioida milloin ja millä tavalla ne ovat syntyneet. Olisiko reformaatio kuohauttanut jonkun seurakuntalaisen tunteita vai ovatko veistokset vaurioituneet vuosisatojen mittaisen säilytyksen aikana?

Monet säilyneet veistokset näyttävät erilaisilta kuin millaisia ne olivat katolisen kirkon aikana. Veistoksille puettuja vaatteita, kruunuja ja muita koristeita on riisuttu ja veistoskokonaisuuksia hajotettu osiin. Veistoksia on myös muokattu monin tavoin sopimaan paremmin luterilaiseen kirkkotilaan. Niitä on muutettu kuvaamaan esimerkiksi apostoleja. Myöhemmin veistoksia jopa maalattiin vallitsevien tyylisuuntien mukaan. Monessa seurakunnassa veistoksia siirrettiin syrjään torneihin ja ullakoille. Veistoksia on sittemmin voitu myös palauttaa kirkkotiloihin kertomaan paikallisten kirkkojen historiasta.

Vuosisadat ovat vaihtuneet toisiin, mutta pyhimykset ovat yhä läsnä aivan huomaamatta esimerkiksi sanonnoissa. Katolisena aikana vuotta rytmitti pyhimyskalenteri, jossa jokaisella pyhimyksellä oli omat päivänsä. Pyhimysten päivät jäivät elämään vuodenkiertoon muistisääntöinä ja rytminä tulevan suunnittelulle ja talon töiden tekemiselle. Kalenteriin ja juhlapäivien viettoon on kerrostunut tapoja kauempaakin, katolista aikaa edeltäneeltä esikristilliseltä ajalta. Pyhimyskalenterista juontuu meillä ja Ruotsissa myös yhä käytössä oleva nimipäiväkalenteri.

Pyhimykset ovat ympärillämme läsnä myös lukuisten kirkkojen nimissä, esimerkkinä vaikkapa Pyhän Katariinan kirkko täällä Turussa. Pyhimyksiä kohtaa myös teiden varsilla. Ajellessa kannattaa kiinnittää huomiota vaakunoihin. Turusta Raision puolelle mentäessä Raision vaakunassa ratsastaa Pyhä Martti, Nousiaisten vaakunassa seisoo Pyhä Henrik, Liedon vaakunassa on Pyhä Pietari ja niin edelleen.

Neitsyt Maria on katolisessa kirkossa tärkeimpiä pyhimyksiä ja hänen asemansa säilyi vahvana myös reformaation jälkeen. Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, keneltä haet vakuuttavuutta asiallesi, kun tokaiset ”kyl maar” tai ”totta maar”?

Päivi Lönnberg

Näyttelykuraattori

Kuvat Mikko Kyynäräinen / TMK

Pyhimysveistoksista lisää esimerkiksi FT Elina Räsäsen artikkelissa ”Ikonoklasmi Suomessa - Keskiajan puuveistosten muodonmuutokset”, julkaisussa Pohjoinen reformaatio (2016 toim. Meri Heinonen ja Marika Räsänen).

Alttariristin salaisuudet

Tänään on vuorossa reformaatioviikon kolmas esinevalinta Valtapeliä-näyttelystä.

Kun ajatellaan, miten reformaatio vaikutti tavallisten ihmisten arkeen ja uskonelämään, tulee mieleeni keskeisenä muutoksena suhtautuminen pyhimyksiin ja pyhäinjäännöksiin eli reliikkeihin. Katolisessa kirkossa pyhimyksillä on tärkeä rooli rukousten ja pyyntöjen välittäjinä. Reformoidussa opissa pyhäinjäännösten ja pyhimysten merkitys riisuttiin ja niihin liittyvät tavat leimattiin jopa pyhimysten palvonnaksi. Kirkoista määrättiin poistettaviksi pyhimysveistokset, alttarit ja pyhäinjäännökset. Muutos tapahtui kuitenkin hitaasti, ja tiedetään että vielä 1600-luvun alussa käytössä oli myös sivualttareita vastoin reformaation ajatusta yhdestä alttarista.

Tämän päivän esinevalinta liittyy katolisen ajan alttareihin ja pyhäinjäännöksiin. Lempäälän alttariristi on yksi lempiesineistäni Valtapeliä-näyttelyssä. Risti kertoo reformaatioajasta monella tavalla ja sen näyttävä ulkomuoto kätkee alleen myös yllätyksiä. Risti kuuluu Suomen kansallismuseon kokoelmiin eli kyseessä on näyttelylaina. Se on nyt ensimmäistä kertaa yleisön nähtävillä. Tutkitaanpa tarkemmin.

Risti on kaikille tuttu kristinuskon tunnus, joka symboloi Kristuksen kuolemaa ja ylösnousemusta. Tätä ennen 1400-luvun puoliväliä valmistettua ristiä on käytetty sekä alttarilla että kulkueissa. Ristiosa on upotettu jalustaan, josta se voitiin irrottaa ja kiinnittää kulkuetta varten salkoon.

Alttariristin kimalteleva ulkomuoto kätkee alleen salaisuuden. Risti on nimittäin kullatuilla kuparilevyillä päällystettyä puuta. Ehkäpä tässä on syy sille, miksi risti on aikanaan säästynyt Kustaa Vaasan määräämiltä kirkollisten arvoesineiden takavarikoilta? Risti on koristeltu Kristus-hahmolla ja sakaroiden päihin upotetuilla vuorikristalleilla. Kristallien lähempi tarkastelu paljastaa, että ylimmän kristallin tausta on maalattu vihreäksi ja siihen on kirjoitettu punaisella ”pax vobis’” eli tervehdys ”rauha kanssanne”. Alimman vuorikristallin alla on pala punaista kangasta, joka saa kristallin hehkumaan punertavana. Vaakapuiden päissä olevien vuorikristallien alla on hohtavaa hopeafoliota. Risti on hyvin kaunis ja katse jää viipyilemään sen yksityiskohtiin.

Lisää yllätyksiä paljastuu ristin takapuolelta. Keskellä erottuu luukku, jonka alta löytyy viisi pientä lokeroa. Nykyään lokerot ammottavat tyhjinä, mutta aikanaan ne ovat säilyttäneet reliikkejä eli pyhäinjäännöksiä. Reliikki tarkoittaa katolisessa kirkossa pyhimyksen ruumista, sen osaa tai esinettä, joka on ollut kosketuksessa pyhään henkilöön. Ennen reformaation alkua Suomessa on säilytetty satoja reliikkejä katolisten kirkkorakennusten alttareilla. Minnehän tämän alttariristin reliikit ovat aikojen saatossa joutuneet? Ja keihin pyhimyksiin ne ovatkaan liittyneet? Reliikkejä on Suomessa myös säilynyt merkittävä määrä Turun tuomiokirkossa, ja Ahvenanmaaltakin tunnetaan yksi ristin sisälle kätketty reliikki. Reliikkejä on siis haluttu suojella ja säilyttää vielä luterilaisenakin aikana. Valtapeliä-näyttelyssä Lempäälän alttariristin parina samassa vitriinissä on Pyhän Benedictan reliikki Turun tuomiokirkosta.

Pyhimykset näkyvät kulttuurissamme ja ympäristössämme edelleen monin tavoin. Pyhimysaiheesta on luvassa esinevalinta myös huomenna.

Päivi Lönnberg

Näyttelykuraattori

Kuvat

Mikko Kyynäräinen ja Päivi Lönnberg / TMK

Lähteenä on käytetty julkaisua Kirkkojen ja kartanoiden kätköistä (Visa Immonen, 2015).

Nyt saatavana Coco Pyhä Ramattu Suomexi

Tänään tulee kuluneeksi 500 vuotta siitä, kun Martin Luther julkaisi 95 kirkon harjoittamaa anekauppaa kritisoivaa teesiään. Lutherin herättämä keskustelu leimahti ennennäkemättömällä voimalla, ja sen vaikutukset levisivät myös Ruotsin valtakuntaan. Ruotsin itäiseen osaan, Suomeen reformaatio tuli erityisesti Turun ja Viipurin kautta.

Yksi Martin Lutherin keskeisistä ajatuksista oli, että jokaisen tulisi saada itse tutustua kristillisen opin perusteisiin. Suomen kirjakielen syntyminen tämän ajatuksen toteuttamiseksi onkin merkittävimpiä reformaation vaikutuksia Suomessa. Pitkällä aikavälillä myös kansan opettaminen lukemaan pohjautuu tähän Lutherin ajatukseen.

Mutta tiedätkö milloin Raamattu julkaistiin ensimmäisen kerran kokonaan suomeksi? Vastaus on vuonna 1642. Tuolloin Ruotsia hallitsi kuningatar Kristiina, joten ensimmäinen suomenkielinen Raamattu ”Biblia, Se on: Coco Pyhä Ramattu Suomexi” tunnetaan myös nimellä Kristiinan Raamattu. Kuusikiloisesta kirjajärkäleestä otettiin Tukholmassa 1200 kappaleen painos, josta 750 kappaletta tuli Suomeen.

Ajan hammas on puraissut ensimmäisen suomenkielisen Raamatun nimiölehteä.

Raamatulla on painoa noin kuusi kiloa. Suuret metallihelat suojaavat kirjan nahkaisia kansia.

Raamatun käännöstyö ja saattaminen painokuntoon oli pitkä prosessi. Mikael Agricola aloitti kääntämisen 1530-luvulla työskennellessään Turun piispan palveluksessa. Työ jatkui Wittenbergissä, jonne Agricola matkusti 1536 opiskelemaan latinaa, kreikkaa ja hepreaa. Uuden Testamentin käännös valmistui vuonna 1548. Agricola käänsi myös Vanhaa Testamenttia luultavasti avustajien kanssa yhdessä, mutta työ jäi kesken. Käännöstyöhön palattiin vuonna 1602, kun kuningas Kaarle IX asetti komitean valmistelemaan Raamatun suomennosta. Vieläkään projekti ei edennyt kovin nopealla aikataululla. Lopullinen käännös perustuu heprean ja kreikankielisiin teksteihin, mutta käännöksessä on seurattu myös Lutherin saksannosta ja uudistettua ruotsinnosta vuodelta 1618 (ns. Kustaa II Adolfin Raamattu). Raamatun käännöksen tyylieroja hiottiin vastaamaan tavoitetta hyvästä ja puhtaasta suomesta. Lopulta vuonna 1642 ensimmäinen suomenkielinen Raamattu tuli painosta. Ruotsinkielinen Raamattu oli käännetty jo 101 vuotta aiemmin, vuonna 1541 (ns. Kustaa Vaasan Raamattu).

Kristiinan Raamatun kirjaintyyppi on saksalainen fraktuura, joka on suht helposti nykylukijankin luettavissa. Kirjan kuvituksena on saksalaisen Jacob Moresin puupiirroksia. Piirrokset kuuluvat 1500-luvun lopun ja 1600-luvun alun suosituimpiin, luterilaisten Raamattujen kuvituksiin.

Kuvassa vasemmalla suomenkielinen Kristiinan Raamattu (1642) ja oikealla ruotsinkielinen Kustaa II Adolfin Raamattu (1618). Kuvanottohetkellä oli mietinnässä miltä aukeamalta Raamatut avataan näyttelyyn ja mitä valittu aukeama kertoisi reformaatioajasta.

Kristiinan Raamattuun liittyy myös dramatiikkaa. Kuningatar luopui kruunusta vuonna 1654. Kruunusta luopumisen taustalla oli Kristiinan halu kääntyä katoliseen uskoon ja muuttaa Roomaan. Ruotsin lisäksi kuningattaren päätös kohahdutti koko Eurooppaa. Protestanttisen Ruotsin kuningattaren kääntyminen oli suuri voitto katoliselle kirkolle ja paaville. Joidenkin kuningatar Kristiinan aikana painettujen Raamattujen alussa oli hallitsijattaren kuparipiirroskuva. Hänen luovuttuaan kruunusta ja käännyttyä katoliseen uskoon kuvia revittiin irti monista Raamatuista. Turun museokeskuksen kokoelmiin kuuluvassa Raamatussa Kristiinan kuvaa ei ole, mutta siinä ei myöskään näy merkkejä revitystä sivusta.

Päivi Lönnberg

Näyttelykuraattori

Kuvat Mikko Kyynäräinen ja Päivi Lönnberg

Lisää luettavaa:

http://www.helsinki.fi/vvks/katsaus_vanhaan_kirjallisuuteen/3_1640-1700/index.html

Uunikaakeleista löytyy viesti reformaation puolesta

Reformaatioviikko käynnistyi tänään ja sen merkeissä linnan blogissa tutustutaan seitsemään näyttelykuraattorin valitsemaan esineeseen Valtapeliä-näyttelystä. Ensimmäisenä valintana ovat uunikaakelit, jotka ovat löytöjä Turun linnasta. Kaakelit kytkevät Turun ja Turun linnan reformaation laajempaan mittakaavaan Itämeren alueella.

Reformaatio käynnistyi 500 vuotta sitten Martin Lutherin julkaisemista teeseistä, joissa hän kritisoi anekauppaa. Lutherin tarkoituksena oli herättää keskustelua eikä tarkoituksena ollut perustaa uusia kirkkokuntia. Keskustelu kuitenkin leimahti ennennäkemättömällä voimalla ja sen vaikutukset levisivät Ruotsiinkin. Kustaa Vaasa nousi Ruotsin valtaistuimelle 1523 ja aloitti valtakunnassa reformaation. Yhteydet katoliseen kirkkoon katkaistiin ja valtakunnan ohjaaminen uuden opin mukaiseen uskoon alkoi.

Miten nämä kaakelit sitten liittyvät reformaatioon? Renessanssityylisissä levykaakeleissa on kuvattuna Saksin vaaliruhtinas Johann Friedrich I (1503–1554) ja hänen puolisonsa Sibilla Kleveläinen. Friedrich I oli yksi tunnetuimmista reformaation maallisista kannattajista ja reformaatiota puolustavan Schmalkaldenin liiton johtohahmo. Hän oli hyvin suosittu aihe reformaatiopropagandassa, ja säilytti asemansa esikuvallisena reformaation puolustajana 1600-luvulle asti.
 

Kaakelit on löydetty Turun linnasta ja ne ovat koristaneet linnan edustustilojen uuneja. Friedrichin ja hänen puolisonsa muotokuvien valitseminen kaakeleiden koristeaiheiksi viestii politiikan ja uskonnon vahvoista kytköksistä. Kaakelit voidaan nähdä kannanottona reformaation puolesta ja merkkinä herttua Juhanan luterilaisesta uskosta. Kaakelit ajoittuvat 1560-luvulle aikaan, jolloin Juhana avioitui Puola-Liettuan prinsessa Katariina Jagellonican kanssa. Katariina oli katolilainen ja avioliittosopimukseen hänelle kirjattiin oikeus säilyttää uskonsa. Juhanan kytkökset katoliseen kirkkoon puolisonsa kautta herättivät epäluuloja, ja myöhemmin Ruotsissa supatettiin jopa epäilyksiä Juhanan uskonnollisen vakaumuksen laadusta.

Kaakeleille löytyy toinenkin linkki Saksin ruhtinaskuntaan. Kaakelien valmistajaksi on arveltu Turun linnassa vuosina 1560–1563 työskennellyttä savenvalaja Abraham von Wittenbergiä. Nimensä mukaisesti hän lienee tuonut kaakelien muotit mukanaan kotiseudultaan Wittenbergistä, Saksin ruhtinaskunnan pääkaupungista. Kaakeleiden koristeaihe ei ole erikoinen, sillä Ruotsin 1500-luvun hallitsijat ja valtaeliitti käyttivät taidetta luterilaisuutensa korostamiseen. Esimerkiksi kuningas Kustaa Vaasa tilasi Wittenbergin tunnetuimman taiteilijan Lucas Cranachin verstaalta taideteoksia osoittaakseen yhtäältä kuningashuoneen loistoa mutta toisaalta myös luterilaista vakaumusta. Samanlainen tarkoitus liittyy näihin Juhana-herttuan aikaisiin Turun linnan kaakeleihin. Tällaisia kaakeleita on löydetty myös Turun keskustan varakkaiden talojen raunioista. Ovatkohan kaakeleiden koristeet olleet kuuma puheenaihe 1500-luvun linnan juhlissa tai kaupunkilaisten saleissa?

Päivi Lönnberg

Näyttelykuraattori

Kuvat

Mikko Kyynäräinen / TMK

Kaakelit kuuluvat Turun museokeskuksen kokoelmiin

Lähteenä käytetty FT Kirsi Majantien artikkelia ”Saksin vaaliruhtinas Johann Friedrichin muotokuvat Turun linnan kaakeliuuneissa”, julkaisussa Pohjoinen reformaatio (2016 toim. Meri Heinonen ja Marika Räsänen).

Kustaa Vaasa palaa Turun linnaan pienoisnäytelmän päähenkilönä

Kuningas Kustaa Vaasa on mies, joka ei turhia aikaile. Uusi luterilainen uskonto tarjoaa lukemattomia mahdollisuuksia sille, joka uskaltaa ne hyödyntää
 – ja Vaasahan uskaltaa!

Näin tiivistyy sunnuntaina 15.10. ensi-iltansa saavan Ruhtinasreformaatio-pienoisnäytelmän lähtökohta. Turun linnan Keskiaikaisessa kuninkaansalissa esitettävä näytelmä vie loppukesään 1530, jolloin kuningas Kustaa Vaasa vieraili linnassa. Näytelmä kertoo määrätietoisesta hallitsijasta, hänen toimeenpanemistaan uudistuksista sekä niiden vaikutuksista turkulaisten arkeen.

Idea näytelmästä syntyi viime syksynä, kun pohdimme oheisohjelmaa 1500-luvun uskonnollis-poliittisista kiemuroista ja Vaasa-suvun valtataisteluista kertovalle näyttelylle Valtapeliä – reformaatio Suomessa. Kustaa Vaasan vierailu linnassa on herkullinen lähtökohta näytelmälle, sillä tapahtumapaikka, päähenkilö ja ajankohta pohjautuvat todellisiin tapahtumiin. Näytelmän käsikirjoittajaksi kutsuttiin Emmi Louhivuori, joka on tuttu mm. Keskiaikaisten markkinoiden markkinanäytelmien käsikirjoittajana ja ohjaajana.

Näytelmän tarina alkoi hahmottua nopeasti, sillä Kustaa Vaasan valtakaudelta ei tapahtumia puutu. Vaasa nousi valtaistuimelle 1523 tilanteessa, jossa Ruotsi oli eronnut Kalmarin unionista. Kuningasta vaivasivat taloudelliset ongelmat ja poliittinen epävarmuus. Kustaa Vaasa ratkaisi tilanteen ryhtymällä keskittämään valtaa itselleen sekä uudistamalla ja tehostamalla valtakunnan keskus- ja paikallishallintoa sekä verotusta. Samaan aikaan edistetyn reformaation varjolla Vaasa saattoi ottaa kruunun haltuun kirkon valtavan omaisuuden ja syrjäyttää korkeat kirkonmiehet valtion tärkeistä viroista.

Kustaa Vaasa, Cornelius Arendtzin kopio 1540-luvulla maalatusta muotokuvasta, Kansallismuseo.

Louhivuori kertoo käsikirjoitusprosessissa lähteneensä liikkeelle Kustaa Vaasan monisärmäisestä persoonasta. ”Vaasa on näytelmän liikkeelle paneva voima. Hän on vahva ja itsetietoinen hallitsija, jonka käskyihin ja oikkuihin näytelmän muut roolihahmot yrittävät parhaansa mukaan sopeutua.” Louhivuoren mukaan pienoisnäytelmän keskeiseksi teemaksi nouseekin valta. ”Tanskalaisten sortovaltaa vastaan nousseesta Vaasasta tuli itse valtaan päästyään keinojakaihtamaton yksinvaltias, joka haali itselleen valtaa ja omaisuutta mistä suinkin irti sai”.

Vaasan toimeenpanemia uudistuksia tarkastellaan näytelmässä paikallisesta näkökulmasta. Turkulaisille Vaasan toimet näkyivät mm. Kuusiston piispanlinnan purkamisena ja kirkon omaisuuden takavarikoimisena. Ruhtinasreformaatio-näytelmässä nähdään, miten kirkon aarteet vilahtavat kruunun kirstuihin, Kuusiston piispanlinnan tiilet hyödynnetään linnan uudistustöihin ja kallisarvoiset kirkonkirjat saavat uuden käyttötarkoituksen linnan tilikirjojen kansina, Louhivuori kuvailee. Myös luostarien lakkauttaminen ja muutokset jumalanpalveluselämässä herättävät hämmennystä turkulaisten keskuudessa.

Kustaa Vaasan vuoden 1530 matkan tarkoituksena oli näyttäytyä valtakunnan itäisessä osassa ja tarkastaa toimeenpantujen uudistusten toteutumista. Näytelmän myötä Kustaa Vaasa palaa Turun linnaan.

Ruhtinasreformaatio

Käsikirjoitus ja ohjaus: Emmi Louhivuori
Rooleissa: Ikaros Ainasoja, Petra Lähde, Taina Malmikare, Kari Päiviö, Timo Salo

Esitykset Keskiaikaisessa kuninkaansalissa, kesto noin 30 minuuttia. Esitys alkaa linnan lipunmyyntiaulasta.

su 15.10. 14.30 ja 16

su 22.10. 14.30 ja 16

su 29.10. 14.30 ja 16

su 5.11. 14.30 ja 16

Näytelmäpäivinä järjestään myös yleisöopastukset Valtapeliä-näyttelyyn klo 15. Opastukselle ehtii klo 14.30 näytelmän jälkeen tai ennen klo 16 esitystä.

Hinta: linnan sisäänpääsymaksu + 3 €/hlö, jolla pääsee halutessaan myös yleisöopastukselle.